Kolumnistin blogi

Muutamasta asiasta en tingi. Yksi niistä on oikeuteni mennä pulkkamäkeen uuden lumen aikaan. Siksipä kaivoin heti aamusesta varaston perukoilta sinisen, hyvin palvelleen pulkkani. Lähdin kapuamaan läheiselle mäennyppylälle, kokeillakseni lumen luistoa.

Kurja mäkeä on yksin lasketella, ajattelin. Käännyin kotiinpäin kysyäkseni, josko veljeni lähtisi pulkkamäkeen. Enpä saanut kumppania mäenlaskuun. 16-vuotias veljeni ei lähtenyt, sillä pulkkailu on “auttamattomasti liian lapsellista touhua”. Johan on yhteiskunnan peffaliukuri luisumassa petäjikköön, mikäli kuusitoistavuotiaat ovat liian aikuisia pulkkamäkeen!

Lapset aikuistuvat aiemmin kuin ennen. Yhä varhaisemmassa vaiheessa elämään tulee asioita, joista ei tarvitsisi murehtia vielä pitkään aikaan. Media osaltaan luo nuorille paineita - kaksitoistavuotiaiden on oltava seksikkäitä, tokaluokkalaisilla on oltava korvakorut ja k18-elokuvat tulevat kehiin ennen yläkoulun päättymistä. Ryhmäpaine pakottaa seiskaluokkalaiset tupakalle, ensimmäiset kännit on juotava ennen kahdeksatta vuosiluokkaa.

En sano, että varhainen aikuistuminen olisi täysin paha asia. Nuoret saavat kenties enemmän vastuuta ja heidän on mahdollisuus osallistua yhteiskunnan asioihin paremmin kuin ennen. Mielestäni on kuitenkin harmillista, että nuorten rynnätessään aikuisuuteen, he samalla jättävät taakseen asioita vaikuttaakseen vanhemmilta.

Pulkkailu on passée, mutta niinhän asian ei tarvitsi olla. Kyllä virallisestikin aikuiset kehtaavat yhä laskea mäkeä. Tartu liukuriin, nuori, mikäli niin haluat. Älä ajattele, mitä muut haluavat sinun olevan, vaan mitä itse todella tahdot tehdä!

Talvi tuntui iskevän Espooseen kertaheitolla. Aamulla sentään ymmärsin pukea päälleni lämpimän kaulahuvini sekä korvat suojaavan piponi. Silti tunsin oloni perin surkeaksi kävellessäni sohjoa lainehtivalla Leppävaaran asemalla. Onneksi kuitenkin kohta pääsen lämpimään linja-autoon, ajattelin helpottuneena terävien hiutaleiden lyödessä kasvojani.

Samaan ajatukseen ei voinut varmastikaan yhtyä juuri sillä hetkellä näkemäni laitapuolen kulkija, joka hortoili kylmissään minua vastaan. Ihmiset väistivät häntä nähdessään huojuntansa ja käden kynkässään heiluvan Alkon kassinsa. Niin väistin minäkin. Kuitenkin jo linja-autoon astuessani podin huonoa omatuntoa. Minun olisi pitänyt auttaa poloista, edes ohjata hänet sisälle lämmittelemään, ajattelin.

Enpä olisi voinut auttaa häntä paljoakaan. Vaikka olisinkin saattanut hänet sisälle, kohta vartija olisi heittänyt hänet takaisin ulos pakkaseen. Loppujen lopuksi miehen ongelmahan ei ollut kylmyys vaan alkoholin liikakäyttö. Alkoholisoitunutta en pysty auttamaan kätevästi matkani varrella. Pelastajaksi tarvitaan ammatti-ihminen.

On selvää, että nämä ihmispolot tarvitsevat apua tilanteensa selvittämiseksi. Kukaan ei halua viettää elämänsä hortoillen humalaisena, ihmisten vieroksumina kylmillä juna-asemilla. Ihmiset, jotka tarttuvat pulloon, ovat uhreja eivätkä ongelman aiheuttajia. Joillakin vain elämänhallinta pettää - syynä voi olla läheisen kuolema, irtisanominen tai elämän merkityksettömyyden tuntu. Syitä on monia. Meillä, joilla asiat sujuvat hyvin, ei ole velvollisuutta auttaa huono-onnisempia. Meillä on siihen mahdollisuus!

Moniin uskontoihin kuuluu kehotus kohdella kanssaihmisiä kuten toivoisi itsekin tulevansa kohdelluksi. Mielestäni on varomatonta sanoa, ettei elämä voi riistäytyä omista tai läheistensä otteesta, sillä kuka osaa ennustaa tulevaa? Voihan olla, että minäkin koulua huppuarvoin suorittavana voin päätyä joskus katuojaan. Auttamalla toisia voimme toivoa itsekin samaa.

Auttaminen on vaikeaa, sillä harva tietää, kuinka tämänkaltaisessa tilanteessa tulisi toimia. Kulmillamme liikkuu iäkkäähkö rouva. Tuskin liioittelen sanoessani, että hän tuskin on nähnyt selvää päivää vuosiin. Kerran pysähdyin juttelemaan hänen kanssaan, annoin hieman rahaa, ohjasin ensialkuun läheiselle kappelille lämmittelemään ja sitten terveyskeskukseen. Tokkopa neuvomani rouva koskaan löysi perille kappelille, sillä yhä edelleen hän kuljeksii alueellamme.

Nähdessäni iäkkään rouvan uudestaan, lähden saattamaan häntä terveyskeskukselle. Teen minkä pystyn. Enempään en kykene vaikka kuinka tahtoisin.

Avainsanat: alkoholi, alkoholismi, auttaminen, julkinen liikenne, mielikuvamainonta, onnellisuus, vastuu

Päivänä eräänä istuksin kahvittelemassa pienessä suloisessa konditoriassa Helsingissä. Siinä kuumaa juomaa hörppiessäni kahvilaan astui eräs puolituttuni. Heilutin kättäni herättääkseni huomionsa. Tilattuaan teensä, hän liittyi seuraani.

Vaihdoimme siinä kuulumisia - enhän minä häntä kovin hyvin tunne, mutta huomasin rupattelevani mielelläni niitä näitä kahvittelun lomassa. Viimein puheeksi tuli syksyn kutsunnat. Ystäväni kertoi tuttunsa saaneen vapautuksen. Aloimme arvuutella syitä, joilla vapautus myönnettäisiin. Terveydellisiä syitä tiesimme toki muutamia, vaikkemme olleet erityisen perehtyneitä asioihin.

“Sitten on tietysti se keino, että sanoo inttilautakunnalle: ‘Moi pojat! Mulla olisi huone tuossa lähellä hotellilla.’”, tuttuni totesi muuntaen ääntään. Hän nauroi vapautuneesti. Minä en, sillä seksuaalivähemmistöihin kohdistuva vitsailu on minulle arka aihe.

Mitättömiltä tuntuvat letkaukset paljastavat yllättävän paljon syvällejuurtuneista asennoitumistavoistamme. Ei tuttavanikaan varmasti ollut homovastainen - periaatteessa. Silti hänellä oli tietty ennakkoasenne.

Ennakkoasenteista on mielestäni syytä päästä, olivatpa ne negatiivisia tai positiivisia. Esimerkiksi oletukset mustaihoisista maahanmuuttajista taitavina tanssijoina ja sosiaalipummeina ovat mielestäni molemmat omalla tavallaan halventavia.

Esimerkin kumpainenkin oletus kertoo ihmisten tavasta kategorisoida kanssaihmisiään tiettyjen otaksumien perusteella. Tämän laatikoinnin ongelmana on ihmisten erilaisuuden huomiotta jättäminen. Eivät kaikki mustaihoiset välttämättä pidä tanssimisesta, eikä heistä varmasti suurin osa ole tullut tänne loiseläjiksi! Halventavuus molemmissa olettamuksissa syntyy siitä, että ihmiset yritetään laatikoida tiettyyn ryhmään eikä heidän anneta olla yksilöitä. Yksilöllisyyden kieltäminen on mielestäni pahimpia loukkauksia.

Elämämme mahtaisi olla merkittävästi auvoisempaa ilman turhia rajanvetoja ja ennakkoasenteita. Eittämättä sodat, väärinkäytökset ja rasismi eivät tule loppumaan ennen kuin ennakkoasenteista päästään. Tuskin niistä kokonaan päästäänkään, mutta voimme kai yrittää? Minä olen päättänyt välttää mielensisäisten muurien luomista ja varon visusti sitten joskus opettamasta kangistuneita ajatuksenkulkujani omille lapsosilleni.

Eräänä iltana ymmärsin jokaisen kuolevan aikanaan. Ajatus vanhempieni menettämisestä joskus hamassa tulevaisuudessa pelästytti minut. Kauaakaan ei kestänyt, ennen kuin ymmärsin saman kohtalon odottavan myös minua itseäni.

En saanut unen päästä kiinni - hatarasti muistan rukoilleeni ja itkeneeni kunnes kävin vanhempieni viereen nukkumaan. Elämän näennäisen surullinen merkittömyys iski pienen lapsen mieleen.

Olen usein miettinyt, mitä minä jätän jälkeeni. Kasan tavaroita, jotka viimeistään lapsenlapseni heittävät kaatopaikalle, muutaman kyberavaruuteen unohtuneen tekstinpätkän ja pari maatumatonta luuta? Eipä kuulosta hohdokkaalta, täytyy myöntää. Kamppeet, jotka tässä elämässä tuntuvat suuresti määrittävän identiteettiämme, ovat merkityksettömiä kuoltuamme.

Kuolemassa osittain pelottaa unohdetuksi tuleminen. Mikä muistuttaa minusta sukupolvien päästä? Moni haluaa jäädä “elämään” muutoinkin kuin vain kirjaimina sukukirjan kellertyville sivuille. Ehkäpä juuri siksi meistä niin moni pyrkii kuuluisuuteen, välttääkseen unholan?

Kenties tärkeää ei olekaan muiston jälkeensä jättäminen vaan se, että lopun koittaessa voimme odottaa rauhaisasti tulevaa? Minä haluan olla joskus ylpeä siitä, mitä tein. Loppujen lopuksi minulle on samantekevää, muistaako kukaan minun tehneen mitään järkeenkäypää tai kunnollista. Tärkeämpää minusta onkin, että itse tiedän tehneeni jotain hyvää. Tällöin voin vakuuttaa itselleni, että hei, enhän minä ollut täällä turhaan.

Hyvä kysymys on, mistä minä voin tuolloin olla ylpeä. En varmastikaan haalimasta omaisuudestani saatikka muista itsekkäistä suorituksistani. Haluaisin tuntea olleeni melkoinen ihminen vanhempana ja sukulaisena ja kuulla tehneeni tärkeää työtä ihmisten eteen. Mitä sinä, arvoisa lukija, toivot muistavasi elämästäsi ehtoolla?

Luulenpa, että monet löytävät pikaisesta listauksestaan samankaltaisia asioita. Ehkäpä nämä toiveet ovat loppujenlopuksi sangen universaaleja? Haluamme muistaa toisia avittaneet tekomme. Entäpä teot itsellemme? Hämmästyin itsekin juttua valmistellessani, etten luultavasti tule kaipaamaan sellaisia. Suoraan sanoen olisin pettynyt, mikäli muistaisin vain kaikki Kanarialla viettämät lomani ja muut hemmottelut.

Ehkä tämä on hieman aikaista kirjoittelua, sillä ainakin toivottavasti tulen näkemään vielä kymmeniä vuosia. Elämä kaikessa ihanuudessaan on toki arvaamaton, eikä huomisesta tiedä koskaan. Toisaalta mitäpä hyötyisimme alakulon alhoon vajoamisesta? Emme me murehtimalla elinpäiviämme saa lisättyä!

Näkisinkin nämä pohdiskelut elämäntavoitteista ennemmin arvokatsauksina. Jokaisen meistä olisi ajoittain syytä pysähtyä pohdiskelemaan toimiamme. Näin tekemällä ihminen voi olla varma, että hän toimii tällä hetkellä kuin tulevaisuudessa toivoisi toimineensa.

Lenkkipolkuni varrella versoneet kukkaset olivat kuolleet syksyn kylmään. Entisten leiskuvien värien asemesta tummuneita varsia kruunasivat pienet mustat siemenet. Taitoin varren, sitten toisen… Viimein kädessäni oli aimo tukko kuivuneita kukkia, jotka asettelin kimpun muotoon.

Piristää tällainenkin kimppu arkea, ajattelin laittaessani sen maljakkoon. Onhan kimppu kieltämättä totutusta poikkeava, mutta kelpaa ainakin minulle. Väriloiston sijaan voin nyt ihastella oksien muotoja, siemenkotia ja epätasaisesti kuivuneita runkoja. Kuka on ollut niin tietämätön ja sanonut, että erilainen ei koskaan voi olla kaunista?

Mainokset tuputtavat meille tiettyä ihannekuvaa siitä, millainen on kaunis ihminen. Oikeastaan “kaunis ihminen” on väärä termi, sillä eikös nykyisin “viehkon” ole korvannut paljon kuvaava sana “seksikäs”? Naisen on oltava pitkä, laiha ja töröhuulinen siinä missä miehen lihaksikas, muutenkin treenattu ja hoikka.

Tietysti ymmärrän, että jokaisen aikakauden ihmisillä on oma käsityksensä kauneudesta. Johan huulia on maalattu vuosisatoja ja lihaksikkuuteen pyritty aina muinaisen Rooman ajoista. Sinänsä en paheksu sitä, että ihmisillä on kauneusihanteita - se näet tuntuu kuuluvan tiiviisti ihmisyyteen. Sen sijaan en pidä siitä, millaisia vaikutuksia kauneusihanteilla on etenkin nuoriin.

Millainen kuva mainosten ihmisistä sinulle tulee? Luultavimmin mainostajat pyrkivät välittämään meille sellaisen käsityksen, että kaunis menestyy työssään ja ihmissuhteissaan, on kertakaikkinen voittaja eli siis supersankari vailla huolia. Emmekös me monet kuitenkin tiedä ulkoisen kauneuden olevan tämän saavuttamisessa sangen merkityksetöntä? Sisäinen kauneushan sen lopulta ratkaisee. Monet nuoret eivät kuitenkaan ole vielä sisäistäneet tätä.

Perhepiirinikin kuuluu eräs riskiryhmäläinen, nimittäin siskoni. Tutkimusten mukaan juuri hänen ikäisensä tytöt ovat kaikkein vaikutusalteimmassa iässä mainosten suhteen. Syömishäiriöisten ja masentuneiden tyttöjen määrän kasvuun on esitetty yhtenä syynä juuri mielikuvamainontaa. Valitettavaa on se, että kehostaan epävarmat nuoret vertailevat itseään täydellisten yli-ihmisten kanssa yrittäen epätoivoisesti saavuttaa saman ulkomuodon.

Älkäämme antako niin enää olla! Kuluttajien on syytä ottaa myös mainontatapa huomioon valitessaan tuotteen. Ostaako putelin, jota esittelee stringeihin pukeutunut 175-senttinen 40-kiloinen vai aivan tavallinen nainen? Valitsemalla jälkimmäisen haluan suosia sitä, ettei ulkonäköpaineita mainosten muodossa kasattaisi aivan turhaan. Mielestäni me kaikki näet olemme upeita juuri tällaisina.

Avainsanat: kauneus, mainonta, nuoret, paineet, ulkonäkö

Jo lapsena opimme, että on olemassa poikien ja tyttöjen asioita. Pikkuautot kuuluvat sotaleikkien ohella poikuuteen, kotileikit ja nuket tytöille. Lyhyehköjen perehdytyksen jälkeen koulussa alkavat joko puu- tai käsityöt oppilaan ja huoltajan päätöksen mukaan. On selvää, että käsityöt ovat tyttöjen juttuja siinä missä veisto poikien.

Jos tyttö tai poika haluaisi tehdä jotain enemmän toiselle sukupuolelle miellettyä, häntä kummeksuttaisiin. Koulussa toiset oppilaat saisivat ilkunnalle aiheen. Kukapa haluaa kuulla olevansa nössö, luuseri tai vähän vanhemmalla iällään hintti? Siksi perinteisiä jaotteluja seurataankin – jotta vältyttäisiin leimautumasta tavallisesta poikkeavaksi.

Usein olen kuullut omasta outoudestani, siitä kuinka teen ja vieläpä nautin miehelle sopimattomista askareista. Neulomisen ohella näitä ovat puutarhanhoito ja niinkin harmittomilta tuntuvat toimet kuin kirpputoreilla kiertely ja ruuanlaitto!

Mietin tuossa jokin aika sitten, että kuinka kurjaa elämäni olisi, ellen voisi toteuttaa näitä itselleni rakkaaksi käyneitä intohimoja. Jos edelliset olisivat kiellettyjä jollakin miehisyyteen kannustavalla teesillä, nykyisistä ajanviettotavoistani vain seuraavista voisin nauttia edelleen: kävelystä lähijärven ympäri, lukemisesta ja kirjoittamisesta. Johan siinä aika kävisi pitkäksi. Koen tarvitsevani ripauksen tietynlaisia käsitöitä päivääni.

Elämä on lyhyt, niinhän sitä sanotaan. On syytä kokeilla monia asioita ja valita niistä se mieluisin harrastus. Olisi hölmöä rajoittaa valinnanvaraansa vain siksi, että toiset näkevät tiettyjen tekemisten suppeasti kuuluvan vain toiselle sukupuolelle. Vasta näin vähän vanhempana ihminen huomaa voivansa tehdä asioita toisten vinoista katseista välittämättä.

Sukupuolisidonnaisuuksista olisi syytä päästä eroon. Jos lapsi saisi sanoa, mitä haluaisi tehdä joutumatta pelkäämään kiusatuksi tulemista, hän saattaisi toteuttaa itseään tahtomallaan tavalla. Minun itseilmaisutapani ainakin ovat ristiriidassa oletetun kanssa. Silti olen tyytyväinen näine harrastuksineni. Valitettavasti pystyin löytämään ne vasta näin myöhemmällä iällä.

Oletko sinä neulonut koskaan? Kesä on pikkuhiljaa vaihtumaisillaan syksyksi ja pian maahan leijuu jo ensimmäinen kevyt nuoska. Silloin kaulassa ja jaloissa on syytä olla jotain pehmeää ja lämmintä. Neulomisen lopputuloksen lisäksi itse työprojekti on ilahduttava. Onko mitään yhtä rentouttavaa kuin istahtaa sohvalle ja etsiä käteensä kutimet?

Hetkeksi keskittymisen herpaantuessa neuleeseen hiipii helposti silmäpako. Sitä ei voi millään sanoa esteettiseksi muuten niin huolitellussa neulomuksessa. Vasta neulepaon sattuessa ihminen huomaa jokaisen silmukan merkityksen, niiden tärkeyden. Yksi silmukka ei ole juurikaan mitään, mutta ollessaan toisten yhteydessä, se tuntuu merkitykselliseltä.

Eikö olekin ihmeellistä, kuinka silmukasta silmukan vieressä muodostuu lopulta aivan upea neule? Itse pidän värikkäistä neuleista, sellaisista, joissa on sävyinä keltaista, punaista, vihreää, mustaa, turkoosia, vähän ruskeaa ja liilaa. On myös sellaisia ihmisiä, jotka pitävät vain yksivärisistä neulomuksista.

Aivan kuten neuleissa, elämässäkin moninaisuus on mielestäni valttia. Jokainen ihminen on yhtä arvokas ihonväristään, uskonnostaan, seksuaalisesta suuntautumisestaan, varallisuudestaan tai poliittisesta suuntaumuksestaan riippumatta. Yhdessä jokainen meistä rakentaa maailmaa ja jokainen meistä on välttämätön. Meitä jokaista tarvitaan, niin kuin neuleessakin tarvitaan jokaista silmukkaa, hyvään lopputulokseen. Valitettavasti kaikki eivät hyväksy erilaisuutta ja pitävät poikkeavia luopiona.

Olen huolissani rasismista ja välinpitämättömyydestä. Koska kuitenkin kaikki rakennamme omalta osaltamme maailmaa, miksi toisia olisi syytä hyljeksiä? Eiväthän neulomuksenkaan silmukat hyljeksi itsestään poikkeavia. Vasen silmukka sopii oikean silmukan viereen, samoin kuin vihreä väri punaisen viereen.

Onneksi silmäpaon voi korjata. On mahdollista purkaa neulomusta ja aloittaa alusta. Kaikkein helpointa olisi kuitenkin olla jatkuvasti tarkkana, neulottava niin, ettei sellaista pääse syntymään. Koulun alku saa minut ajattelemaan, kuinka tärkeää on opettaa pienille ihmisille suvaitsevaisuuden merkityksen, sillä vielä joskus he ovat Suuria Ihmisiä. Mahdollisesti he tulevat tekemään Suuria Päätöksiä rasismin ja välinpitämättömyyden torjumiseksi.

Avainsanat: neulominen, nuoret, rasismi, suvaitsevaisuus

‘Homoseksuaalisuus’ on puhuttava sana. Siihen liitetään niin negatiivisia kuin positiivisiakin seikkoja. Jotkut tekeytyvät homoseksuaaleiksi, koska on olevinaan niin hienoa olla jollain tapaa “normaalista” poikkeava, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. “Tavallisesta” seksuaalisesta suuntautumisesta poikkeavia toki myös parjataan.

Heteroseksuaalien lisäksi myös niin kutsuttu sateenkaarikansa saattaa nähdä homoseksuaalisuudesta vain pintakiillon, johon eittämättä kuuluvat sateenkaariliput, näyttävät pride-kulkueet sekä toisinaan ylikorostuva seksuaalisuus. Usein unohdetaan se kaiken ydin.

Miellän termin “homoseksuaalisuus” vain sanaksi, joka osittain kuvaa tapaani rakastaa. Minä en osaa selittää rakkautta täydellisesti, niin kuin varmaankaan harva meistä osaa. Siksi rakkauteni onkin minulle niin simppeli asia - tuppaavathan vaikeat jutut näyttäytymään sangen mutkattomina.

Jos nyt kuitenkin yrittäisin tavoittaa rakkaudesta universaalina tunteena jotain, kaivaisin esille Raamatusta Paavalin ensimmäisen Korinttilaiskirjeen. Siinä sanotaan, että rakkaus on kärsivällinen ja lempeä, eikä se kadehdi tai muutoinkaan toimi toista kohtaan väärin. Paavali kiteyttää ajatuksensa kirjeen 13. luvun seitsemännessä jakeessa näin; “Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.” Vaikka henkilökohtainen vakaumus ei olisikaan kristinusko, luulisin monen silti yhtyvän näihin sanoihin.

Homoseksuaalinen rakkaus ja heteroseksuaalinen rakkaus ovat aivan yhtä arvokkaita, mikäli ne ovat kuvatunlaista. Kuinka kahta yhtä hienoa asiaa kyettäisiin vertailemaan? Minun mielestäni ei mitenkään.

Minä tulen surulliseksi ihmisten suhtautuessa nurjasti rakkauteeni. Joskus vielä rakastan, ja silloin haluan tehdä niin pyyteettömällä, hyvällä tavalla. Toivoisinkin ihmisten unohtavan homoseksuaalisuuden lieveilmiöt ja muistaisivan olennaisen - rakkauden!

Avainsanat: homoseksuaalisuus, homous, kristinusko, Paavali, Raamattu, rakkaus

Elämä on monasti kaikkea muuta kuin täydellistä. Useilla meistä - myös minulla - on käsitys, millaista elämä olisi parhaimmillaan. Vaikka tämä toivekuva ei olisi mahdollinen, se elää syvällä juurtuneena sisimpäämme. Sen saavuttaminen on monen ihmisen päämäärä elämässään. Olipa tämän toiveen toteutuminen mahdollista tai ei, varmaa on, että nykyhetken ja “sen toisen paremman hetken” välillä on pitkä aika.

Sitä aikaa on niin paljon, että minusta kuulostaa vähintäänkin järkevältä nauttia tästäkin välivaiheesta. Ei kai kaiken ole oltava täydellistä, jotta ihminen kykenisi nauttimaan elämän suomista pienistä iloista?

Nautintojen löytäminen elämän karuuden keskellä on kuin sienestämistä. Aluksi sieniä ei tunnu löytyvän juurikaan ja ne harvat sammalmatolla hoksatut ovat seitikkejä, kärpässieniä tai kelvottomia rouskuja. Kunnon ruokasienten löytäminen vaatii harjaannusta - aloitteleva etsijä kun ei tiedä sienten tapoja. Vasta muutaman metsäreissun kokenut sienestäjä huomaa männyn alla kököttävät kantarellit ja pöpelikköön piiloutuneet suppilovahverot.

Talven ensilumi riitti nostamaan hymyn lapsen huulille ja kaikkein onnellisin hän oli pelatessaan perheensä kanssa lautapelejä. Ehkä meidät on alitajuisesti opetettu siihen, että elämää on välttämätöntä pitää kuolemanvakavana asiana? Nykyisin nautintojen löytäminen arjen keskeltä vaatii paljon enemmän. Siihen on opittava uudelleen.

Iloa voi oppia löytämään erilaisista hullunkurisistakin asioista, kuten haravoimisesta, luonnossa liikkumisesta, hampaiden harjaamisesta tai vaikkapa takaperin kävelemisestä. Vain mielikuvitus on rajana. Yllättäen ihminen huomaa, että iloita voi ilmaiseksikin vailla sen kummempaa varustusta. Parhaat asiat ovat usein niitä, joissa saa olla rakastamiensa lähellä, toteuttaa itseään ja olla sellainen kuin ihan oikeasti on.

Oppiessaan nauttimaan pienistä, ihminen saattaa säikähtää huomatessaan entisten suurten toiveiden tuntuvat yhtäkkiä vähemmän merkityksellisiltä. Väittäisin kuitenkin, että koko elämänsä tavoitteensa toteuttamiseen pyhittänyt ihminen helpottuu lopulta ymmärtäessään olleensa koko ajan onnen hollilla. On parempi käsittää tällaiset asiat myöhään kuin ei milloinkaan, vanhan sananlaskunkin mukaan.

Avainsanat: elämä, rauha, sananlasku, sienestäminen, syksy

Tuossa jokunen päivä sitten tartuin innokkaasti jo hieman ruostuneeseen haravaan. Syksyn ensimmäiset kellastuneet koivunlehdet olivat peittäneet pihamaan täpläiseksi.

Urakassa oli tekemistä kerrakseen. Viedessäni lehdet kottikärryillä kompostiin huokaisin hengästyneenä - urakka tuntui olevan vihdoin ohi. Kippasin lastin edellisvuotisen haravointijätteen päälle ja olin jo viemässä kottikärrytkin nojaamaan seinää vasten kun huomasin tuulen tehneen tekojaan kantaen kiusakseni lisää hommia. Äsken niin siisti nurmi oli taas pilkullinen.

Koin ahaa-elämyksen. Puutarhassa niin kuin elämässäkään työt eivät lopu kesken tekemällä. Sitä on joko kuljettava kompostinväliä kädessään tukko kuolevia lehviä tai hyväksyttävä pieni epätäydellisyys.

Vaatii taitoa pysähtyä ja tunnustaa, että kaiken ei ole oltava täydellistä. Itseni kaltaisille pikkuperfektionisteille on vaikeaa ajatella asioiden sujuvan usein ilman omaa panostaankin. Kuitenkin tämän ymmärtäessään ihminen huomaa elämänsä helpottuvan.

Syksy on oivaa aikaa itsetutkiskelulle ja omien rajojen asettamiselle. Arjen alkaessa on asennoiduttava niin, ettei suostu ryhtymään mielettömyyteen. Ei ole syytä kasata itselleen turhia paineita. Itse olen ainakin päättänyt tänä vuonna minulle riittävän, että asiat ovat vain sinnepäin täydellisiä.

Avainsanat: elämä, koulu, opiskelu, syksy, työ